Varma keino pilata minulta peli, on ennakkohypettäminen. Olin lukenut ummet ja lammet siitä kuinka Walking Dead ja Last of Us ovat Parhaita Pelejä Ikinä ja voi kuinka niissä on loistava tarina, joka herättää tunteita ja luvassa on parasta mitä tällä vuosituhannella on pelien saralla tarjota.
Molempien pelien tapauksessa olen aloittanut pelaamisen koko ajan odottaen, että milloin se tajunnanräjäytys alkaa. Lopulta huomaan tuijottavani lopputekstejä ja edelleenkin odottavani sitä "jotain", joka vie jalat alta.
Älkää käsittäkö väärin, molemmat ovat olleet ihan hyviä pelejä. Tarinatkin ovat olleet ihan kivoja, mutta kyllä tuossa tarinan kuljetuksessa tullaan edelleen jälkijunassa verrattuna perinteisempiin medioihin. Last of Usissa olin erityisen pettynyt siihen, että juuri kun asiat kävivät mielenkiintoiseksi niin ruutu pimenee ja tarinassa hypätään monta kuukautta eteenpäin. Mielenkiintoiset asiat jätetään käsittelemättä ja melkein jopa unohdetaan tarinallisesti.
Ehkä juuri tämän takia olen nykyisin kallistumassa siihen suuntaan, että pelit eivät kaipaa tarinoita. Tai älkää rakkaat pelikirjoittajat ainakaan yrittäkö tehdä niistä syvällisiä tai hyviä, kun ette kuitenkaan osaa. Tarinaksi riittänee se, että joku haluaa pelastaa maailman/perheensä/itsensä. Kuten joku jossain sanoikin, jos haluatte kertoa tarinan, älkää tehkö pelejä.
Kantani on muuttunut viime vuosina aika radikaalisti, ennenhän olin ehdoton tarinoiden puolesta liputtaja ja mielestäni pelit olivat hyvä media kertoa tarinoita. Suunnanmuutos on oikeastaan tapahtunut graduni tekemisen jälkeen. Graduni sai minut paremmin ymmärtämään sen, että pelaajat eivät varsinaisesti kaipaa tarinoita vaan hauskaa tekemistä ja yhdessäoloa.
Mutta takaisin Last of Usiin ja Walking Deadiin. Uskon, että noistakin peleistä olisin saanut enemmän irti, jos en olisi valmiiksi jo odottanut niiltä niin paljoa.
Onko kohtalotovereita? Pilaako hypettäminen pelit/kirjat/elokuvat teiltä? Ja onnistuuko joku suojaamaan itsensä ennakkohypeltä jotenkin?
Last of Us on pelaamatta ja raudan puutostilan vuoksi jääkin sellaiseksi, mutta ainakin Walking Dead kosketti minua hypestä huolimatta. Pelasin sen ensimmäistä ja toistaiseksi ainutta kertaa heinäkuussa ja siksi ylistystä olikin kerennyt näkemään enemmän kuin tarpeeksi.
VastaaPoistaMinusta WD:n tärkein juttu on hahmot, ei tarina. Se on kuin koe jossa tutkitaan, minkälaisen vastuun pelaaja on valmis ottamaan virtuaalisesta hahmosta. Millainen tarina siitä sitten syntyy, on pikemminkin pelaajasta kiinni, sillä jos Clementineen kiintyy, on edessä melkoista tunteiden vuoristorataa. Pohdinnat isyydestäkin nousevat väistämättä mieleen, olihan huoltajuuden teema niin suuresti esillä.
Mitä pelien tarinoihin tulee, ne toki ovat muita tarinankerronnan muotoja jäljessä. Toisaalta, ei ole kauan kun hahmon tunteiden tulkitseminen pelkästään kasvoja katsomalla ei ollut mahdollista ja näin huonoa kirjoittamista ei voinut välttää. (Hassua sinänsä, että sama ilmiö toistuu erityisesti tiuhaan näytettävissä tv-sarjoissa, ns. "mua suututtaa niin paljon, et on pakko soittaa frendille et voin kertoo et suututtaa" -ilmiö.)
Tarinankerronnan välineiden kehittyminen tarjoaa mahdollisuudet syvällisempiin tarinoihin. Siitä on sitten hyvä edetä monimuotoisempiin ja suurempia asioita käsitteleviin tarinoihin.
Anteeksi pitkä ajatuksenvirta, koetan muistaa korjailla sitä unien jälkeen...
TL;DR: Pelillisen tarinankerronnan työkalut ovat vielä melko nuoria ja puutteellisia, mutta tulevaisuus tuo mukanaan paremmin kerrottuja ja toivottavasti lopulta myös parempia tarinoita.
PoistaNiin ja kiitos ajatuksia kirvoittaneesta kirjoituksesta! ;)
Olen samaa mieltä, että hahmot ovat tärkeintä, sillä ilman syvällisiä ja hyvin kirjoitettuja hahmoja, joihin pelaaja voi samaistua, ei tarinastakaan saa kovin koskettavaa. Parempia tarinoita odotellessa! Toki, kuten eräs ystäväni kerran huomautti, rima pelien tarinoiden suhteen on jo senkin takia korkealla, että kun on lukenut kirjoja ja katsonut elokuvia, tuntuu helposti siltä kuin kaikki tarinat olisivat jo koettu.
VastaaPoistaSe missä (mielestäni) pelien vahvuus tarinankerronnassa on, on se että ne mahdollistavat pelaajan tarinaan osallistumisen erilaisella tavalla.
Samaa mieltä! Osallistuminen on avainsana pelien tarinankerronnassa, se on niin vaikea toteuttaa millään muulla tavalla.
VastaaPoistaOn elokuvissakin tietysti kokeiltu kaikkea valinnasta (paina tätä näppäintä kaukosäätimestä kun näet symbolin x) aivokäyrien mittaamiseen, mutta käytännössä ei ole mitään mikä ei syöksisi ulos tarinasta. Missä vaiheessa tuollainen teos sitten muuttuu peliksi, onkin jo aivan oma aiheensa.