Minä ja Lara.

Suhteeni Laraan on alkanut jo yli vuosikymmen sitten. Tomb Raider 2 oli ensimmäinen peli, joka meidän taloutemme pleikkarille hankittiin. Isoveljethän sen tietenkin hankkivat (taisivat saada joululahjaksi), mutta minäkin sain sitä pelata. Tai no, aluksi sain vain katsoa vierestä kun isoveljet pelasivat, myöhemmin sain pelata myös itse. Muistan pelin olleen haastava, mutta kiehtova. Eniten minua kiehtoi ehkä se, että veljeni kokivat pelin vaikeaksi, jolloin tottakai oli itse päästävä kokeilemaan, päästävä selättämään peli, voittamaan se. En ole muutoin kilpailuhenkinen, mutta jos jonkin sanotaan olevan vaikeaa tai haastavaa, niin haluan päästä kokeilemaan onko minusta siihen.

Tuolloin tuli myöskin ajateltua aika vähän sitä, että "onpa erikoista että pelihahmo on nainen", ei kiinnostanut. Vasta myöhemmin on noussut jonkinlainen tietoisuus siitä (sitä se internetin lukeminen teettää ), kuinka vähän naispuolisia sankareita peleissä onkaan. Mutta lapsuuteni Lara oli pelihahmo, jota ohjaamalla pystyi olemaan vuorovaikutuksessa pelimaailman kanssa.  Peli on jäänyt hyvin mieleeni, varmaan osittain sen takia, että siihen tuli upotettua useita tunteja lapsuudesta. Myöhäisempiäkin Tomb Raider -pelejä tuli jonkin verran pelattua, mutta en pelannut yhtään niistä samalla intensiteetillä kuin tuota kakkososaa.

Kun kuulin, että Tomb Raiderista tehdään reboot ja Laraa muokataan nykyaikaisemmaksi, olin kauhuissani. Lapsuuteni peli otetaan ja revitään riekaleiksi, palasiksi. Larasta tehdään kitisevä ja avuton pikkutyttö, joka on koko ajan likainen ja typerä. Nämä olivat ne mielikuvat, jotka minulle uusitusta Larasta ensin tulivat, joten pakkohan tätä uutta peliä oli siis päästä kokeilemaan.

Nyt olen pelannut uusimman Tomb Raiderin läpi ja minun täytyy myöntää, se oli hyvä peli. Jopa yllättävän hyvä. Toisinaan minua ärsytti Laran voihkinta, ähinä ja puhina, kun hän kierii mudassa ja juoksee vihulaisia karkuun. (Kertaakaan hän ei tosin itke, vaikka kuinka palelisi, olisi kurjaa ja ahdistaa) Lopulta kuitenkin tuosta neidosta kuoriutuu juurikin sellainen sankaritar ja teräsneito, jollaisena hänet on aikaisemmin esitelty. Vahva on kenties se sana, jota haluaisin käyttää. Vahva fyysisesti myös, mutta ennenkaikkea vahva henkisesti ja hänelle on osattu luoda myös vahva persoonallisuus.
 
Peli rakentuu putkimaisista osuuksista sekä avoimemmista alueista, joilla pääsee vapaammin tutkimaan maailmaa. Aluilla voi etsiä erilaisia reliikkejä ja dokumentteja, joista varsinkin jälkimmäiset antavat mukavaa taustatukea pelin tarinalle. Lisäksi niille pelaajille, jotka rakastavat keräilyä on myös kerättäväksi lukuisia GPS-kätköjä. Tämä keräilyn lisäksi on mukana myös vihamielisten saaren asukkaiden teilaamista, onneksi ampumisen käyttöliittymä oli miellyttävä ja toimi hyvin, erityisesti jousella ampuminen oli todella mukavaa. Ja tottakai mukaan mahtuu myös kevyttä pulmanratkontaan, valitettavasti ei mitään oikeasti kovin haastavaa, sekä toiminnallisia juoksukohtauksia, jossa mennään putkessa ja pelaajan pitää ajoittaa napinpainalluksensa oikein.

Tarina oli pelin maailmaan sopiva ja tuki itse peliä. Eihän sekään mitenkään erikoinen tarinana ollut, mutta hyvin tombraidermainen, joten sinänsä hyvä suoritus. Tarinaa oltiin hyvin ujutettu mukaan peliin, välinäytöksiä ei ollut liikaa ja jonkinlaista hahmonkehitystä ja syvyyttä hahmoille saatiin luotua tarinan puitteissa. Täytyy toki myöntää, että aika yksiviivaisestihan asiat tuntuivat välillä etenevän. Löydetyt dokumentit toivat lisäsyvyyttä esimerkiksi pelin muiden hahmojen taustatarinoihin, mutta niidenkin löytäminen on täysin pelaajasta itsestään kiinni.

Toivottavasti tulemme näkemään jatkoa Laran ihmeellisille seikkailuille, ainakin ensimmäisen osan loppu jätti sellaisen mahdollisuuden. Tämänhetkisillä myyntiluvuilla, tulevaisuus kyllä näyttää kohtalaisen varmalta.